9.3.2011 - KOULUVIERAILU

Keskiviikkona tein ekskursion paikalliseen keskikokoiseen noin 300 oppilaan kouluun. Koulu oli nunnien ylläpitämä, ja se sai osan rahoituksestaan valtiolta ja osan vanhemmilta. Saavuin koululle kello 8.30 ja seurasin yhden tunnin kulkua noin yhden oppitunnin verran. Luokka oli harjoittelemassa joitakin “runoja” joita lausuttiin englanniksi. Näitä loruja lausuttiin yhteen ääneen. Tämän jälkeen oppilaat lausuivat yhden tekstinkohdan yksi kerrallaan, nousten seisomaan aina vuorollaan kuten Suomessa joskus kymmeniä vuosia sitten.

Tästä siirryin eteenpäin erityisluokkaan. Luokassa oli noin kymmenisen oppilasta, yksi Down-syndroomaoppilas, joitakin autisteja ja joitakin oppimishäiriöitä tai kehitysvammoja joita en tunnistanut. Kuulin jälkeenpäin, että tämä luokka oli toiminut koulussa 7 vuotta, mutta ennen sitä koko Goan osavaltiossa oli vain yksi koulu erityisryhmille. Luokassa jokaiselle oli määritelty oma päiväohjelmansa ja luultavasti oma HOJKS. Eräät oppilaat olivat syvästi autistisia, eräs poika ei kyennyt keskittymään oikein mihinkään mitä hän teki, hänet sai juuri ja juuri keskittymään tehtävään jossa hän asetti esineen lokeroon, jossa sen samanlainen pari oli. Tässä luokassa olin hieman ulalla, en ole koskaan aikaisemmin ollut erityisryhmässä opettajana. Tässä ryhmässä kaksi opettajaa joutuivat ottamaan hyvinkin paljon fyysistä kontaktia oppilaisiin, jotka piti kirjaimellisesti kädestä pitäen välillä ohjata tekemään jotakin tehtävää. Päivän avauksessa kaikki kävivät vuorotellen kertomassa mikä päivä nyt on, jotkin kävivät omatoimisesti ja jotkin ohjattuna. Oppilaille jaettiin oikeasta toiminnasta palkinnoksi herkkupaloja kuten honey loops -muroja. Esimerkiksi kun he saapuivat jonoon pillin soidessa, jokaiselle sanottiin erikseen “Hyvä, sinä tulit jonoon kun pilli soi“ ja ojennettiin palkinto. Tällä tavoin päivä jaksotettiin tunteihin.

Näiden kahden luokan jälkeen liikuin luokissa hieman pikaisemmin ja aktiivisemmin. Esittäydyin muutamassa luokassa ja puhuin jonkin aikaa Suomesta. Luokat esittivät minulle ulkoa osaamiaan runoja englanniksi ja konkaniksi. Osa niistä oli hyvin pitkiä ja kun luokka esitti ne yhteen ääneen ja lujaa, esitys oli melko vaikuttava.

Menin myös yläkouluun poikkeamaan, jossa pidinkin sitten pisimmän tuntini Suomesta ja suomalaisuudesta. Ehdin jopa opettaa suomen kielen fraaseja ja pyytää luokkaa opettamaan minulle joitain asioita konkariksi, joka siis on useimpien paikallisten äidinkieli.

Yläkoulussa (noin ikäluokat 11-16) opettajat olivat hieman stressaantuneemman oloisia, ja luokkakoot olivat suurempia. Yläkoulussa kaikki kirjat olivat englanniksi, alakoulussa opetusta oli myös konkariksi ja paikalliset aakkoset opeteltiin siellä. Tilat yläkoulussa olivat hieman paremmat, mutta vain hieman. Luokkien pulpetit olivat poikkeuksetta karuja, eikä tiloja oltu kunnostettu lainkaan samalla tavalla kuin Suomessa.

Opettajien toteuttama pedagogiikka oli myös erilaista, johtuen tietenkin myös suurista luokkakoista. Alakoulussa oppilaita pyydettiin eräässä vaiheessa tavaamaan sanoja vuorotellen. Jos oppilas ei osannut tavata sanaa tai empi yrittäessään, joku toinen sai yrittää tavata hänen puolestaan. Oppilaat olivat silmäänpistävän innokkaita tässä. Kun sana oli tavattu oikein, oppilas joka ei ollut tätä osannut, tavasi sen vieressä istuvansa oppilaan kanssa ja tavauskierrosta jatkettiin. Erityisesti mieleeni jäi oppilaiden erityinen keskittyneisyys näiden harjoitusten aikana ja into jolla he suhtautuivat esimerkiksi tavaamiseen. Suomessa vastaavaa ei näe oikeastaan koskaan. Kilpailu luokan sisällä oli ilmeisesti jo tässä varhaisessa koulutaipaleen vaiheessa kovaa.

Alakoulussa luokkakoot olivat 30-50 ja yläkoulussa 40-50 oppilasta, ja tähän nähden hyvin pienet ja kuumat luokat asettavat melko haastavat puitteet opetukselle. Eräs yläkoulun opettaja kertoi minulle, että 15 vuotta sitten kun hän aloitti opettajan uransa, kurinpito oli kovin erilaista kuin nykyään. Tällä hän tarkoitti että aikaisemmin fyysinen kuritus oli sallittua, kun taasen nykyään oppilaat “tietävät oikeutensa“. Myös vanhemmat ovat valveutuneempia täälläkin omien lastensa hyvinvoinnista ja koulun arjesta, eivätkä hekään ilmeisesti siedä fyysistä kuritusta kuten ennen. Lastensuojelujärjestöt ovat Intiassakin ryhtyneet valvomaan paikallista elämänmenoa tarkemmin, ainakin Goalla.


 10.3.2011


Tuntui virkistävältä opettaa vierailupäivän jälkeen, vaikka Chrysann sekä Dalia eivät edes saapuneet paikalle. Loppujen lopuksi Reevesin, Renellyn ja Reubenin kanssa on kuitenkin suurimmat ongelmat oppimisessa. Etenkin Reuben ja Renelly ovat niin paljon jäljessä Language Arts -kirjoissaan, että he eivät mitenkään pysty pääsemään kymmenennen kirjan loppuun saakka. Laskeskelin tänään Reubenin kanssa, että hänen pitäisi tehdä noin yksi kirja viikossa. Kun yhdessä kirjassa on noin 13 oppituntia + Quizit ja Lightunit Test, se tarkoittaisi yli kahta oppituntia päivässä. Matematiikassa Renellyllä on sama tilanne, hän vain etenee aivan liian hitaasti eikä Sushman hoputtaminen tunnu auttavan mitään.

Nähtyäni eilisen “tavallisen” koulun, olen yhä varmempi siitä, että Renellyllä, Reevesillä ja Reubenilla on kaikilla melko isoja ongelmia koulunkäynnissään. He ovat kaikki tottuneet hyvin hitaaseen opiskelutahtiin, mutta tämän lisäksi heidän omaksumisen tahtinsa on välillä todella kehno ja keskittymiskykynsä olematon.

Tänään käytin ensimmäistä kertaa tietokonettani oppitunneilla. Tämä paljastui erittäin hyväksi ideaksi Renellyn ja Reubenin oppituntien sisältöjä ajatellen. Molemmilla oli oppitunnit joiden aikana pitää ottaa muistiinpanoja jostain. Reubenin kanssa etsimme poroista informaatiota Wikipediasta, Renellyn annoin omatoimisesti selailla wikipedian luolastot -sivua. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen edes nähnyt wikipediaa.
Muistiinpanojen ottaminen onnistui vain vaillinaisesti: Reuben ei jaksa kirjoittaa kovinkaan pitkään, ja hänen lauserakenteensa ovat välillä aivan nurinkurisia, pidgin-kielen omaisia. Lopulta, pitkän ohjaamisen jälkeen, hän sai kursittua kasaan kolme lyhyttä kappaletta porojen ulkonäöstä, luonteesta ja asuinpaikasta. Renelly sai etsiä tietoa täysin omin päin ja tämä ilmeisesti motivoi häntä, koska hän oli aktiivisempi kuin yleensä.

Reeves teki tänään kirjan 9 ensimmäisen quizin, josta hän sai 65 pistettä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mikä on adverbi joka kuvaa adjektiivia, vaikka olemme sitä kerranneet useaan otteeseen. Kertasin hänen kanssa asiaa kahdestaan alakerrassa, sekä toteutin vielä “alternative testin” hänen kanssaan. Vaikka hän jälleen kerran tuntui ymmärtävän asian, en voi olettaa että hän huomenna osaisi tätä. Tapana on ollut, että jos quizistä tai mistä tahansa kokeesta saa vähemmän kuin 80 pistettä, asioita pitää kerrata. Toivon, että tämä kertaaminen riittää.

Päivän lopuksi pidimme vielä tunnin Intian eräästä osavaltiosta Keralasta. Ensin tutustuimme maps.googleen ohjelmana. Etsimme New Yorkin ja vapaudenpatsaan. New Yorkista on niin tarkkaa kuvaa, että pystyimme tunnistamaan yksittäiset ihmiset kun zoomasimme tarpeeksi lähelle. Tämän jälkeen etsimme Sapana Gardensin eli koulun. Oppilaat eivät koskaan ennen olleet nähneet google.mapsia tai mitään vastaavaa, joten he seurasivat erittäin tarkkaavaisesti. Tämän jälkeen etsimme Keralan Intian kartalta. Kirjoitimme erinäisiä faktoja osavaltiosta ja mietimme miten se on erilainen kuin Goa. Yritimme myös jäljentää tietokoneelta löytämäämme karttaa suurpiirteisesti vihkoon ja paikallistaa joitain kaupunkeja sieltä. Luimme wikipedian Kerala-tietotekstejä läpi ja paikallistimme sanoja joita oppilaat eivät ymmärtäneet. Niitä oli monta.

Aion käyttää tietokonetta vastaisuudessakin tunneilla. Nyt, kun luokassa oli vain kolme oppilasta, tietokoneen käyttö toi valtavan paljon eloa luokan välillä hieman pysähtyneeseen tai junnaavaan tunnelmaan. Oppilaat ovat olleet tietokoneiden kanssa tekemisissä hyvin vähän, ja ovat valtavan kiinnostuneita kaikesta joka liittyy Internettiin.

Kuten jo mainitsin, oppilailla on oppimisvaikeuksia ja he eivät takuulla pärjäisi valtion koulussa jossa vierailin eilen. Kuri ja opiskelutahti on kovaa ja melko armottomankin oloista. Kotikoulumme osallistava ja erittäin yksilöllinen opetus on monin tavoin eilisen koulun vastakohta.